Tietoisuuden syntyminen aineesta on suuri arvoitus, ja sen katoaminen kuolemassa tuntuu tuhlaukselta. Tietoisuus ei halua kadota tyhjään. Kaikkialla maailmassa, kaikissa kulttuureissa, on ehkä juuri siksi kehittynyt uskontoja, jotka kertovat, että elämä jatkuu tavalla tai toisella.  Suomalaisista kirkolliseen tulkintaan elämän jatkumisesta uskonee suurin osa, ja jälleensyntymiseenkin (reinkarnaatio) eri tutkimusten mukaan noin neljännes tai viidennes. Mutta onko jälleensyntyminen oikeasti mahdollista vai pelkkää oppimattomien toiveajattelua, johon kaikki kulttuurit ovat langenneet?

Menemättä akateemisen käsitekiistelyn aina rikkaisiin vivahteisiin, luonnontieteessä oikeaoppisena ontologiana (kuvauksena siitä mitä on) pidetään materialistista monismia, joka sulkee pois ajatuksen elämän jatkumisesta, sillä se vaatisi jonkinlaisen sielun olettamisen. Sielu taas suljettiin pois tieteestä valistuksen vallankumouksessa jo 1600 – 1800 -luvuilla. Ajatus sielullisesta ei kuitenkaan hävinnyt siksi, että se olisi osoitettu vääräksi. Kulttuurinen tuuli vain vei siihen suuntaan. Tiede ja kirkko kävivät kamppailun siitä, kummalla on valta määritellä virallinen totuus, ja tiede voitti.

Vaikka eräät tieteen terävimmistä aivoista eivät koskaan lopettaneet pohdiskelua tieteen ontologian perusteista, se on ollut vain pieni sivuvirta oikeaoppisuuden leveässä vuossa. Luonnontiedeyhteisön sisällä on ikään kuin itsestään selväksi käsitykseksi vähitellen muodostunut uskomus, että kysymys sielusta olisi aikanaan tieteellisesti ratkaistu. Ei se ole. Tutkijoiden suuri enemmistö vain lakkasi keskustelemasta siitä. He kokivat, että tiede ei tarvinnut olettamusta sielusta – eikä arkinen tiede tarvinnutkaan sitä. “Occamin partaveitseksi” kutsutun tieteenfilosofisen säästäväisyysperiaatteen mukaisesti  käsitteet, joita ei tarvita, tulee poistaa. Niin kävi sielun käsitteelle tieteessä.

Mutta miksi sitten erilaiset vaihtoehtoiset maailmankuvat, jotka edellyttävät sielu-käsitteen ja siis vaativat jonkin tieteen ontologian kanssa ristiriitaisen ontologian, niin sitkeästi roikkuvat hengissä? Jopa niin, että Helsingin yliopiston lukuvuosi aloitetaan jumalanpalveluksella? Luonnontieteen ontologian näkökulmasta katsottunahan sellainen rituaali tieteen pyhäkössä saa jossain määrin koomisen sävyn.

Uskontojen sitkeyteen on monet hyvin tunnetut yhteiskunnalliset syynsä, mutta myös se, että iso osa ihmisistä on kokenut ilmiöitä, jotka viittaavat johonkin aivan muuhun kuin tieteen ontologiaan. Vain pienenä esimerkkinä: kuolevan ihmisen näkeminen kuolinhetkellä tai hieman sen jälkeen jossain muualla, on maailmalla hyvin tunnettu ja varsin tavallinen kokemus. Esimerkiksi folkloristi Leea Virtanen (1935 – 2002) keräsi kirjoihinsa (“Kun kello pysähtyi” 1974 ja “Telepaattiset kokemukset” 1977) näitä mystisiä kokemuksia Suomesta. Skeptikolle ne ovat hallusinaatioita, mielenterveyshäiriöitä, tavallisten ilmiöiden väärintulkintoja tai suorastaan valehtelemista.

Meitä, jotka olemme itse kokeneet jonkin sellaisen ilmiön, tuollainen puhe loukkaa. Monet kokemuksista ovat myös niin hyvin todennettuja, että niiden kuittaaminen siten on älyllisesti epärehellistä. Maailman “hämyisen vyöhykkeen” ilmiöt ovat tieteelle aito haaste, ja vaikka niiden ennustamaton esiintyminen ehkä tekeekin mahdottomaksi niiden tutkimisen fysikaalisen tieteen keinoin, humanistisemmat menetelmät voivat antaa niistä aitoa tietoa. Ennakkoluuloton uteliaisuus on aina ollut oikean tieteen  vahvin käyttövoima, ei dogmien taakse piiloutuminen tai toisin ajattelevien pilkkaaminen. Inkvisitio, naamioitui se miten tahansa, on yhteiskunnallisesti ja psykologisesti sairas ilmiö, ei jotain sellaista, jota on syytä kiittää valppaudesta puhtaan opin puolustamisessa.

Saksalainen uskonnonfilosofi Rudolf Otto (1869 – 1937) teki sata vuotta sitten tunneksi käsitteen “numinoosi”, jolla hän viittasi ihmisen psykologisessa rakenteessa hänen mielestään olevaan jumalallisen kaipuuseen ja siihen liittyviin elämyksiin. Se oli Otolle “mysterium tremendum“, suuri mysteeri. Carl Jungin (1876 – 1961) psykologiassa numinoosi sai Ottoa laajemman merkityksen, ja sen voi hänellä katsoa viitanneen koko ihmisen “yöpuoleen”, niihin alitajuisiin voimiin ja prosesseihin, joiden kautta ihminen voi kokea yhteyden maailmankaikkeuden kanssa. Kun vallitsevassa ortodoksisessa psykologiatulkinnassa sellaiset tunteet nähdään usein vain varhaislapsuuden psykososiaaliseen kehitykseen liittyvinä muistumina, Jungille ja nyttemmin myös monille transpersonaalisille psykologeille “numinoottinen” kokemus on jotain erityisesti ihmiselle ominaista – ja siksi tutkimisen arvoista ja teoreettisesti merkittävää.

Esimerkiksi spontaaneista jälleensyntymismuistoista on julkaistu ansiokkaita tutkimuksia, muun muassa professori Ian Stevensonin (1918-2007) laajat aineistot lasten jälleensyntymiskokemuksista. Joka ei ole koskaan perehtynyt niihin tai kaivellut sellaista tapausta itse, ei oikeasti tiedä mistä hän puhuu. Tämä on yksi niistä ilmiöistä, jotka haastavat materialistisen monismin maailman täydellisenä kuvauksena ja vihjaavat jälleensyntymisen mahdollisuuteen – vihjaavat, vaiko todistavat sen?

Eikä Stevensonin aineisto tietenkään ole ainoa, vaan hyvin varmennettuja jälleensyntymismuistoja on julkaistu tuhansittain muuallakin. Stevensonin aineiston erityinen arvo on sen keräämisen tavassa ja systemaattisessa dokumentoinnissa, joka tekee mahdottomaksi aineiston mitätöimisen yhdellä välinpitämättömällä pyyhkäisyllä.

Myös päivätajunnassa mutta varsinkin unessa ja erilaisissa poikkeavissa tajunnantiloissa (hypnoottinen transsi, meditaatio, ym) tapahtuu silloin tällöin, että henkilö spontaanisti alkaa kokea jotain joka tuntuu tapahtuneen jossain aikaisemmassa elämässä. Onko kyseessä aito muisto vai jonkinlainen näytelmä, jonka alitajunta kehittää käsitelläkseen ulkoistettuna jotain kipeää asiaa, ei kuitenkaan useimmiten ole kertomuksen perusteella pääteltävissä. Se johtuu siitä, että menneistä ajoista on niin vähän varmaa tietoa, että yksityiskohtia ei yleensä voida riittävän hyvin tarkistaa.

Muistikuvissa myös voi olla virheitä ja sekaannuksia. Muisti liittää faktoihin väärinkäsityksiä ja täydentää aukkoja mistä tahansa haalimillaan materiaaleilla. Useat eri muistikuvat voivat yhdistyä tai alitajunnasta nousta esiin symbolista sisältöä. Muistikuvissa voi olla tätä kaikkea, ja mitä kauemmas taakse päin ajassa mennään, sen helpommin virheitä tulee. Niinpä asiavirheet eivät riitä perusteeksi jonkin muistikuvan tulkitsemiselle kokonaan fantasiaksi. Jos niin olisi, ei oikeuslaitos voisi käyttää todistajien lausuntoja juuri koskaan. Niissä on aina asiavirheitä ja ristiriitaisuuksia.

Jälleensyntymismuistoja voidaan myös kutsua esiin tarkoituksella, esimerkiksi hypnoosissa. Siitä käytetään englanninkielistä nimeä PLR (past life regression). Suomalainen hypnoterapeutti Heli Sarre on käyttänyt ilmaisua “menneiden elämien mielikuvatyöskentely”, joka hyvin kuvaa, mistä on kyse. Hypnoottisessa regressiossa asiakas työskentelee esiin nousevien mielikuvien kanssa, joissa hän kokee tapahtumia menneistä elämistä. Se vapauttaa peloista ja ahdistuksista sekä monenlaisista muista ongelmista, jopa fyysisistä oireista – aivan riippumatta siitä, uskooko henkilö mielikuvien olevan muistoja jostain aiemmasta elämästä vai ovatko ne hänestä alitajunnan kehittämää fantasiaa. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse olisi eräänlaisesta omatekoisesta psykodraamasta, mielen itselääkinnästä. Heli Sarren kirja “Kuka olit ennen?” (1999) on erinomainen esitys regressioterapiasta näistä eri näkökulmista, ja se kannattaa etsiä kirjastosta tai antikvariaatista, jos asia kiinnostaa.

Ne, jotka ovat taipuvaisia uskomaan, että elämä jatkuu, haluavat usein “selata” muistoja niiden maailmankatsomuksellisen merkityksen vuoksi: Jos ihminen elää useita elämiä, kuolemanpelko on tarpeeton, ja erilaiset päämäärät ja tavoitteet tässä elämässä asettuvat aivan toiseen perspektiiviin. Myös se, keiden kanssa me tätä elämää nyt vietämme, saattaa saada valaistusta, jos näemme samojen ihmisten aiemmin olleen meidän elämässämme aivan toisissa rooleissa. Eri elämissä näyttää myös toistuvan teemoja, ikään kuin oppisisältöjä, ja jos kyse on jonkinlaisesta kurssista, jolla yritetään mennä eteen päin, on tietysti hyödyllistä nähdä, millaisten teemojen kanssa itse painiskelee.

Ajattelevalle ihmiselle kysymys tietoisuuden olemuksesta, asemasta ja kohtalosta maailmassa on yksi suurimmista ja mielenkiintoisimmista kysymyksistä, jonka voi esittää. Vastaus siihen merkitsee rajanvetoa kokonaisten maailmankuvien välillä: onko luonnontieteeseen pohjautuva materialistis-monistinen  todellisuustulkinta sellaisenaan riittävä, vai onko sitä korjattava, jos maailma sittenkin on myös tai pohjimmiltaan henkinen? Liikutaan tieteen ja kulttuurin suurten peruskysymysten äärellä.

Tässä yhteydessä on syytä erityisesti huomata, että reinkarnaatiohypoteesi haastaa paitsi luonnontieteen ontologian myös sen epistemologian (tietoteoria), sillä jos hypoteesi on tosi, maailma ei kaikilta osin noudata niitä logiikan periaatteita, jotka olemme tunnistaneet tosiksi fysikaalisesta maailmasta. Tämä koskee esimerkiksi käsitystä ajan ja  avaruuden luonteesta ja niihin liittyvää kuvaa kausaliteetista (syysuhteet) ja fysiikan lakien ensisijaisuudesta ja yleispätevyydestä sekä tietoisuuden ja aineen vuorovaikutuksista, ym. Muutokset ovat syvällisiä. Miten vallitsevia paradigmoja siinä tapauksessa tulisi korjata tai täydentää, on iso kysymys, sillä esimerkiksi uskontojen tarjoamat laajemmat maailmankuvaukset ovat keskenään ja usein sisäisestikin ristiriitaisia, joten niistä ei välttämättä ole paljon apua.

Jos reinkarnaatiohypoteesi on tosi, maailmalla on ominaisuuksia, jotka ovat selvästi nykyisen tieteellisen järjen vastaisia. Kyse on siis paradigmojen kamppailusta. Siksi tarvitaan huomattavaa nöyryyttä, jos aiotaan tieteellisten kokeiden, havaintojen ja päättelyn keinoin julistaa, mitkä asiat ovat mahdollisia ja mitkä eivät. Jos tieteen menetelmä ei saa jostain ilmiöstä otetta, vika ei välttämättä ole ilmiössä. “Nam Plato dicit: Amicus est Socrates, magister meus, sed magis est amica veritas.” (Roger Bacon, Opus Majus). Eli miten rakastankaan oppi-isiäni, totuus on minulle rakkaampi. Maailma on millainen on, halusimme sitä tai ei.

Ovatko regressiossa esiin nousevat ja usein “numinoottisten” tunteiden värittämät muistumat menneistä elämistä aitoja muistoja vai psykodraamaa, on siis jokaisen itse arvioitava. Jos kuvittelet, että tiede on jo tehnyt sen puolestasi, tai kirkko, olet erehtynyt. Todellisuus on monimutkaisempi. Jos haasteen haluaa kohdata, se on tehtävä puhtaalta pöydältä, vailla dogmaattisia ennakkoasenteita suuntaan tai toiseen.

 

Ajattelemisen arvoista:

William James (1842 – 1910): “If you wish to upset the law that all crows are black, you mustn’t seek to show that no crows are; it is enough if you prove one single crow to be white.”

William James was an American philosopher and psychologist who was also trained as a physician. The first educator to offer a psychology course in the United States, James was one of the leading thinkers of the late nineteenth century and is believed by many to be one of the most influential philosophers the United States has ever produced, while others have labelled him the “Father of American psychology”.  He also developed the philosophical perspective known as radical empiricism.

(jälleensyntyminen, reinkarnaatio, menneet elämät, past life regression, plr, regressio, hyp

 

 

 

%d bloggers like this: