Tietoisuuden syntyminen aineesta on suuri arvoitus, ja sen katoaminen kuolemassa tuntuu tuhlaukselta. Tietoisuus ei halua kadota tyhjään. Kaikkialla maailmassa, kaikissa kulttuureissa on ehkä juuri siksi kehittynyt uskontoja, jotka kertovat, että elämä jatkuu tavalla tai toisella.  Suomalaisista kirkolliseen tulkintaan elämän jatkumisesta uskonee suurin osa, ja jälleensyntymiseenkin (reinkarnaatio) eri tutkimusten mukaan noin neljännes tai viidennes. Mutta onko jälleensyntyminen oikeasti mahdollista vai pelkkää oppimattomien toiveajattelua, johon kaikki kulttuurit ovat langenneet?

Menemättä akateemisen käsitekiistelyn aina rikkaisiin vivahteisiin, luonnontieteessä oikeaoppisena ontologiana (kuvauksena siitä mitä on) pidetään materialistista monismia, joka sulkee pois ajatuksen elämän jatkumisesta, sillä se vaatisi jonkinlaisen sielun olettamisen. Sielu taas suljettiin pois tieteestä valistuksen vallankumouksessa jo 1600 – 1800 -luvuilla. Ajatus sielullisesta ei kuitenkaan hävinnyt siksi, että se olisi osoitettu vääräksi. Kulttuurinen tuuli vain vei siihen suuntaan. Tiede ja kirkko kävivät kamppailun siitä, kummalla on valta määritellä virallinen totuus, ja tiede voitti.

Vaikka eräät tieteen terävimmistä aivoista eivät koskaan lopettaneet pohdiskelua tieteen ontologian perusteista, se on ollut vain pieni sivuvirta oikeaoppisuuden leveässä vuossa. Luonnontiedeyhteisön sisällä on ikään kuin itsestään selväksi käsitykseksi vähitellen muodostunut uskomus, että kysymys sielusta olisi aikanaan tieteellisesti ratkaistu. Ei se ole. Tutkijoiden suuri enemmistö vain lakkasi keskustelemasta siitä. He kokivat, että tiede ei tarvinnut olettamusta sielusta – eikä arkinen tiede tarvinnutkaan sitä. “Occamin partaveitseksi” kutsutun tieteenfilosofisen säästäväisyysperiaatteen mukaisesti  käsitteet, joita ei tarvita, tulee poistaa. Niin kävi sielun käsitteelle tieteessä.

Mutta miksi sitten erilaiset uskonnolliset maailmankuvat, jotka edellyttävät sielu-käsitteen ja siis vaativat jonkin tieteen ontologian kanssa ristiriitaisen ontologian, niin sitkeästi roikkuvat hengissä? Jopa niin, että Helsingin yliopiston lukuvuosi aloitetaan jumalanpalveluksella? Luonnontieteen ontologian näkökulmasta katsottunahan sellainen rituaali tieteen pyhäkössä saa jossain määrin koomisen sävyn.

Uskontojen sitkeyteen on monet hyvin tunnetut yhteiskunnalliset syynsä, mutta myös se, että iso osa ihmisistä on kokenut ilmiöitä, jotka viittaavat johonkin aivan muuhun kuin tieteen ontologiaan. Vain pienenä esimerkkinä: kuolevan ihmisen näkeminen kuolinhetkellä tai hieman sen jälkeen jossain muualla, on maailmalla hyvin tunnettu ja varsin tavallinen kokemus. Esimerkiksi folkloristi Leea Virtanen (1935 – 2002) keräsi kirjoihinsa (“Kun kello pysähtyi” 1974 ja “Telepaattiset kokemukset” 1977) näitä mystisiä kokemuksia Suomesta. Skeptikolle ne ovat hallusinaatioita, mielenterveyshäiriöitä, tavallisten ilmiöiden väärintulkintoja tai suorastaan valehtelemista.

Meitä, jotka olemme itse kokeneet jonkin sellaisen ilmiön, tuommoinen puhe loukkaa. Monet kokemuksista ovat myös niin hyvin todennettuja, että niiden kuittaaminen siten on älyllisesti epärehellistä. Maailman “hämyisen vyöhykkeen” ilmiöt ovat tieteelle aito haaste, ja vaikka niiden ennustamaton esiintyminen ehkä tekeekin mahdottomaksi niiden tutkimisen fysikaalisen tieteen keinoin, humanistisemmat menetelmät voivat antaa niistä aitoa tietoa. Ennakkoluuloton uteliaisuus on aina ollut oikean tieteen  vahvin käyttövoima, ei dogmien taakse piiloutuminen tai toisin ajattelevien pilkkaaminen. Inkvisitio, naamioitui se miten tahansa, on yhteiskunnallisesti ja psykologisesti sairas ilmiö, ei jotain sellaista, jota on syytä kiittää valppaudesta puhtaan opin puolustamisessa.

Esimerkiksi spontaaneista jälleensyntymismuistoista on julkaistu ansiokkaita tutkimuksia, muun muassa professori Ian Stevensonin (1918-2007) laajat aineistot lasten jälleensyntymiskokemuksista. Joka ei ole koskaan perehtynyt niihin tai kaivellut sellaista tapausta itse, ei oikeasti tiedä mistä hän puhuu. Tämä on yksi niistä ilmiöistä, jotka haastavat materialistisen monismin maailman täydellisenä kuvauksena ja vihjaavat jälleensyntymisen mahdollisuuteen – vihjaavat, vaiko todistavat sen?

Eikä Stevensonin aineisto tietenkään ole ainoa, vaan hyvin varmennettuja jälleensyntymismuistoja on julkaistu tuhansittain muuallakin. Stevensonin aineiston erityinen arvo on sen keräämisen tavassa ja systemaattisessa dokumentoinnissa, joka tekee mahdottomaksi aineiston mitätöimisen yhdellä välinpitämättömällä pyyhkäisyllä.

Myös hypnoottisessa regressioterapiassa tapahtuu silloin tällöin, että henkilö spontaanisti alkaa kuvailla kokemusta, jonka hän kokee tapahtuneen jossain aikaisemmassa elämässä. Onko kyseessä aito muisto vai jonkinlainen näytelmä, jonka alitajunta kehittää käsitelläkseen ulkoistettuna jotain kipeää asiaa, ei kuitenkaan useimmiten ole kertomuksen perusteella pääteltävissä. Se johtuu siitä, että menneistä ajoista on niin vähän varmaa tietoa, että yksityiskohtia ei yleensä voida riittävän hyvin tarkistaa.

Muistikuvissa myös voi olla virheitä ja sekaannuksia. Muisti liittää faktoihin väärinkäsityksiä ja täydentää aukkoja mistä tahansa haalimillaan materiaaleilla. Useat eri muistikuvat voivat yhdistyä tai alitajunnasta nousta esiin symbolista sisältöä. Muistikuvissa voi olla tätä kaikkea, ja mitä kauemmas taakse päin ajassa mennään, sen enemmän virheitä on. Niinpä asiavirheet eivät riitä perusteeksi jonkin muistikuvan tulkitsemiselle kokonaan fantasiaksi. Jos niin olisi, ei oikeuslaitos voisi käyttää todistajien lausuntoja juuri koskaan. Niissä on aina asiavirheitä ja ristiriitaisuuksia.

Jälleensyntymismuistoja voidaan myös kutsua esiin tarkoituksella, esimerkiksi hypnoosissa. Siitä käytetään englanninkielistä nimeä PLR (past life regression). Suomalainen hypnoterapeutti Heli Sarre on käyttänyt ilmaisua “menneiden elämien mielikuvatyöskentely”, joka hyvin kuvaa, mistä on kyse. Hypnoottisessa regressiossa asiakas työskentelee esiin nousevien mielikuvien kanssa, joissa hän kokee tapahtumia menneistä elämistä. Se vapauttaa ihmisiä peloista ja ahdistuksista sekä monenlaisista muista ongelmista, jopa fyysisistä oireista – aivan riippumatta siitä, uskooko henkilö mielikuvien olevan muistoja jostain aiemmasta elämästä vai ovatko ne hänestä alitajunnan kehittämää fantasiaa. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse olisi eräänlaisesta omatekoisesta psykodraamasta, mielen itselääkinnästä. Heli Sarren kirja “Kuka olit ennen?” (1999) on erinomainen esitys regressioterapiasta näistä eri näkökulmista, ja se kannattaa etsiä kirjastosta tai antikvariaatista, jos asia kiinnostaa.

Ne, jotka ovat taipuvaisia uskomaan, että elämä jatkuu eli regressiomielikuvat ovat aitoja muistoja, haluavat usein “selata” muistoja niiden maailmankatsomuksellisen merkityksen vuoksi: Jos ihminen elää useita elämiä, kuolemanpelko on tarpeeton, ja erilaiset päämäärät ja tavoitteet tässä elämässä asettuvat aivan toiseen perspektiiviin. Myös se, keiden kanssa me tätä elämää nyt vietämme, saattaa saada valaistusta, jos näemme samojen ihmisten aiemmin olleen meidän elämässämme aivan toisissa rooleissa. Eri elämissä näyttää myös toistuvan teemoja, ikään kuin oppisisältöjä, ja jos kyse on jonkinlaisesta kurssista, jolla yritetään mennä eteen päin, on tietysti hyödyllistä nähdä, millaisten teemojen kanssa itse painiskelee.

Ajattelevalle ihmiselle kysymys tietoisuuden olemuksesta, asemasta ja kohtalosta maailmassa on yksi suurimmista ja mielenkiintoisimmista kysymyksistä, jonka voi esittää. Vastaus siihen merkitsee rajanvetoa kokonaisten maailmankuvien välillä: onko luonnontieteeseen pohjautuva materialistis-monistinen  todellisuustulkinta sellaisenaan riittävä, vai onko sitä korjattava, jos maailma sittenkin on myös tai pohjimmiltaan henkinen? Liikutaan tieteen ja kulttuurin suurten peruskysymysten äärellä.

Saksalainen uskonnonfilosofi Rudolf Otto (1869 – 1937) teki tunneksi käsitteen “numinoosi”, jolla hän viittasi ihmisen psykologisessa rakenteessa olevaan jumalallisen kaipuuseen ja siihen liittyviin elämyksiin. Se oli Otolle “mysterium tremendum“, suuri mysteeri. Carl Jungin (1876 – 1961) psykologiassa numinoosi sai Ottoa laajemman merkityksen, ja sen voi hänellä katsoa viitanneen koko ihmisen “yöpuoleen”, niihin alitajuisiin voimiin ja prosesseihin, joiden kautta ihminen voi kokea yhteyden maailmankaikkeuden kanssa. Kun vallitsevassa ortodoksisessa psykologiatulkinnassa sellaiset tunteet nähdään usein vain varhaislapsuuden psykososiaaliseen kehitykseen liittyvinä muistumina, Jungille ja nyttemmin myös monille transpersonaalisille psykologeille “numinoottinen” kokemus on jotain erityisesti ihmiselle ominaista – ja siksi tutkimisen arvoista ja teoreettisesti merkittävää.

Menneiden elämien regression (PLR) käyttäminen terapeuttisena välineenä yleistyi varsinkin Yhdysvalloissa viime vuosisadan loppupuoliskolla, kun useampikin jo merkittävän karriäärin muilla alueilla luonut lääkäri julkaisi aiheesta kirjoja ja tunnustautui regression käyttäjäksi.  Aiheesta on julkaistu tutkimuksia jotka osoittavat terapian toimivuuden riippumatta siitä, uskooko asiakas tai terapeutti PLR-muistot aidoiksi muistoiksi vai ei. Terapian harjoittajilla on myös omia tieteellisiä julkaisusarjojaan.

Sittemmin aiheesta on julkaistu paljon myös yleistajuista kirjallisuutta, ja sen joukossa Raymond Moodyn (1944-) kirjan Coming Back: A Psychiatrist Explores Past Life Journeys (1991) kuvaus regressiokokemusten tunnuspiirteistä on edelleen hyvä. Moody luettelee regressiokokemusten kaksitoista mielestään tyypillisintä piirrettä:

  1. PLR-kokemukset ovat useimmiten visuaalisia (joskin kaikki muut aistit voivat olla myös mukana);
  2. niillä on oma dynamiikka, johon kokija ei pysty vaikuttamaan (päin vastoin kuin esimerkiksi päiväunelmiin tai mielikuvaharjoituksiin);
  3. kokemuksiin liittyy erikoinen toden tuntu, samanlainen kuin valvekokemuksiin, mutta siis erilainen kuin esimerkiksi uniin, jotka on useimmiten helppo tunnistaa uniksi;
  4. kokija samaistuu yhteen tarinassa esiintyvistä henkilöistä (tarinan “subjektiin”), ja kokee olevansa tämä samalla kun hän kuitenkin “takaraivossaan” koko ajan säilyttää tietoisuuden nykypersoonastaan, joka tarkkailee tapahtumia;
  5. kokija kokee subjektihenkilön tunteet;
  6. tapahtumia voi seurata joko subjektin aistien kautta tai sitten kolmannesta näkökulmasta ulkoapäin;
  7. kokemukset liittyvät usein temaattisesti kokijan nykyiseen elämäntilanteeseen (vrt. kohta 10);
  8. regressiosta seuraa usein nykyiseen elämäntilanteeseen liittyvien ongelmien todennettava helpottuminen (eli siitä on terapauttista hyötyä);
  9. regressio voi usein vaikuttaa myönteisesti myös fyysisiin vaivoihin;
  10. regressiosisällöt nousevat esiin temaattisessa järjestyksessä (vrt. kohta 7), ei historiallisen aikajanan mukaisesti;
  11. kokemusten esiin nousu helpottuu ja niiden aistivoimaisuus vahvistuu useamman regressiokerran myötä (harjoitusvaikutus);
  12. useimmissa kokemuksissa henkilö elää arkista vaatimatonta elämää (ei siis Kleopatrana tai Napoleonina niin kuin usein väitetään).

Listaus on erinomainen, eikä siihen tarvitse tehdä paljon huomautuksia.

Kohta 2: On olemassa joitain tehokkaita terapeuttisia menetelmiä (esim Roger Woolger ja Andy Tomlinson) , joissa jokin PLR -muisto “eletään uudestaan” ja sitä muutetaan draamallisesti. Tässä on kuitenkin kyse tietoisesta psykodraamallisesta interventiosta, jonka kohteena voi olla mikä tahansa muisto tai kuvitelma, oli se sitten nykyisestä tai jotain muusta elämstä.

Kohdat 7 ja 10 havainnollistavat hyvin regressiokokemusten tulkinnan perusongelmaa: sekä skeptikko että reinkarnaation todellisuuteen uskova voivat kumpikin nähdä näiden kohtien tukevan nimenomaan omaa kantaansa. Skeptikon silmillä katsottuna nämä kaksi kohtaa osoittavat, että PLR-kokemukset ovat alitajunnan synnyttämiä ulkoistuksia, joiden avulla ihminen yrittää käsitellä nykyiseen (ainoaan) elämäänsä liittyviä torjuttuja mielensisältöjä. Jälleensyntymiseen uskovan mielestä taas nämä kaksi kohtaa kertovat siitä, että ihmisen alitajunta, Korkein minä, tai kenties henkiopas kontrolloivat regressiokokemuksia ja palastelevat niitä ihmisen kannalta mahdollisimman hyödyllisiin osiin.

Kohtaan 12 liittyen Helen Wambach lähti 1960-luvulla tekemään tutkimusta, jonka hän odotti osoittavan jonkinlaisen “Kleopatra-efektin” (eli ihmiset kuvittelevat regressiossa itselleen mieluisia ja egoa kohottavia menneisyyksiä), mutta yli tuhannen ihmisen tutkimus osoitti päinvastaista: ihmisten regressiossa raportoimat sosiaaliset roolit vastasivat tilastollisesti erittäin hyvin kunkin aikakauden väestön sosiaalista jakaumaa. Wambachin koko aineistossa noin 10% elämistä oli yläluokkaisia, 20-35% keskiluokkaisia ja 55-70% alemmista yhteiskuntaluokista. Yksikään henkilö ei raportoinut olleensa kuuluisa historian henkilö (joskin oletettavasti myös kuninkaat ja rokkitähdet syntyvät uudestaan, jos inkarnaatio on tosiasia). Vaikka menneiden elämien hahmot eivät välttämättä olleet samaa sukupuolta kuin raportoija, hahmojen sukupuolijakauma vastasi hyvin historiallista todellisuutta: 50,6 % miehiä ja 49.4 % naisia. Tutkimuksessa käsiteltiin lukuisia muitakin tilastollisia muuttujia. (Wambach, Helen: Reliving Past Lives: The Evidence Under Hypnosis and Life Before Life 1984).

Wambachin oma johtopäätös oli “…Fantasy… could not account for the patterns that emerged in the results.”. Myöhemmin hän eräässä haastattelussa totesi johtopäätöksenään: “I don’t believe in reincarnation — I know it!”​ (“Minä en usko jälleensyntymiseen – minä tiedän sen.”)

Tässä yhteydessä on syytä erityisesti huomata, että reinkarnaatiohypoteesi haastaa paitsi luonnontieteen ontologian myös sen epistemologian (tietoteoria), sillä jos hypoteesi on tosi, maailma ei kaikilta osin noudata niitä logiikan periaatteita, jotka olemme tunnistaneet tosiksi fysikaalisesta maailmasta. Tämä koskee esimerkiksi käsitystä ajan ja  avaruuden luonteesta ja niihin liittyvää kuvaa kausaliteetista (syysuhteet) ja fysiikan lakien ensisijaisuudesta ja yleispätevyydestä sekä tietoisuuden ja aineen vuorovaikutuksista, ym. Muutokset ovat syvällisiä. Miten vallitsevia paradigmoja siinä tapauksessa tulisi korjata tai täydentää, on iso kysymys, sillä esimerkiksi uskontojen tarjoamat laajemmat maailmankuvaukset ovat keskenään ja usein sisäisestikin ristiriitaisia, joten niistä ei välttämättä ole paljon apua.

Jos reinkarnaatiohypoteesi on tosi, maailmalla on ominaisuuksia, jotka ovat selvästi nykyisen tieteellisen järjen vastaisia. Kyse on siis paradigmojen kamppailusta. Siksi tarvitaan huomattavaa nöyryyttä, jos aiotaan tieteellisten kokeiden, havaintojen ja päättelyn keinoin julistaa, mitkä asiat ovat mahdollisia ja mitkä eivät. Jos tieteen menetelmä ei saa jostain ilmiöstä otetta, vika ei välttämättä ole ilmiössä. “Nam Plato dicit: Amicus est Socrates, magister meus, sed magis est amica veritas.” (Roger Bacon, Opus Majus). Eli miten rakastankaan oppi-isiäni, totuus on minulle rakkaampi. Maailma on millainen on, halusimme sitä tai ei.

Ovatko regressiossa esiin nousevat ja usein “numinoottisten” tunteiden värittämät muistumat menneistä elämistä aitoja muistoja vai psykodraamaa, on siis jokaisen itse arvioitava. Jos kuvittelet, että tiede on jo tehnyt sen puolestasi, tai kirkko, olet erehtynyt. Todellisuus on monimutkaisempi. Jos haasteen haluaa kohdata, se on tehtävä puhtaalta pöydältä, vailla dogmaattisia ennakkoasenteita suuntaan tai toiseen.

 

 

 

 

%d bloggers like this: